Lihatietoa: nauta

Teksti: Mari Hannuksela Kuvat: Shutterstock

Naudanlihan tuotanto Suomessa oli vuonna 2019 87,2 miljoonaa kiloa. Kulutus oli 103,3 miljoonaa kiloa. Omavaraisuusaste oli 84,4 prosenttia, ja kulutuksen kotimaisuusaste 77,9 prosenttia.

Suomalaisten naudanlihan kulutus on noin 18,8 kg henkilöä kohti vuodessa. Kokonaiskulutuksesta naudanlihan osuus on hiukan vajaa neljännes. Naudanlihan kulutus laski 3 prosenttia. Suurin osa naudanlihasta syödään jauhelihana. Ravintoloissa naudanlihan osuus on merkittävä, ja ravintoloissa suositaan ruhon arvo-osia, kuten fileitä ja paisteja.

Kokonaiskulutus lasketaan luullisena eli ruholihana laskettuna. Luullisesta lihasta on luutonta noin 80 prosenttia. Kun huomioidaan kypsennyshävikki, 10−30 prosenttia tuotteesta riippuen, syödyn lihan osuus on noin 50 prosenttia luullisen lihan määrästä.

Runsaasti rautaa, monipuolisesti rasvahappoja

Naudanliha eroaa ominaisuuksiltaan sian- ja siipikarjanlihasta. Naudanlihan erottaa helposti punaisemman värin ansiosta muista lihalaaduista. Naudanlihan punaisuus johtuu punaisista lihassyistä, jotka sisältävät myoglobiinia. Se toimii samoin kuin hemoglobiini. Naudanliha sisältääkin yleisesti käytetyistä lihalaaduista eniten rautaa. Naudanrasva on kiinteää, ja sen rasvahapoista noin puolet on tyydyttynyttä rasvaa ja puolet tyydyttymättömiä rasvahappoja.

Naudanliha on sitkeämpää verrattuna sian- tai siipikarjanlihaan, mutta oikein valmistettuna siitä saadaan mureaa ja herkullista. Naudan arvopalojen (paistit ja fileet) tulee olla hyvin raakakypsyneitä ennen valmistamista. Muut ruhon osat taas tarvitsevat pitkän ja rauhallisen keiton tai haudutuksen mureutuakseen.

Raju rakennemuutos liharotuisiin

Nautojen määrä Suomessa on laskenut peräti neljänneksellä vuodesta 1995. Muutos johtuu maidon kulutuksen vähenemisestä sekä eläinkohtaisen maitotuotoksen kasvusta. Yksi lypsylehmä tuottaa siis enemmän maitoa kuin aikaisemmin. Kuitenkin naudanlihan kulutus on pysynyt suurin piirtein ennallaan.

Samaan aikaan eläinmäärän vähenemisen kanssa on tapahtunut iso rakennemuutos maitorotuisista naudoista liharotuisiin emolehmä- eli pihvikarjanautoihin. Suomessa vuonna 1995 maitorotuisten nautojen osuus oli 93 prosenttia kaikista naudoista. Vuonna 2019 osuus oli enää 81 prosenttia.

Maitosukuiset ayshire ja friisiläinen ovat yleisimmät nautarodut Suomessa. Merkittävimmät pihvikarjarodut Suomessa ovat charolais, hereford, limousin, aberdeen angus, highland cattle ja simmental. Eri pihvikarjarodut eroavat toisistaan eläinten koon, lihan määrän sekä sen koostumuksen mukaan. Suurimmat charolais- ja simmental-sonnit voivat saavuttaa jopa 1400 kilon elopainon. Joillekin roduille on tyypillistä, että niiden liha marmoroituu eli rasva kertyy lihassyiden väliin, mikä antaa lihalle mureutta ja makua. Ravinnolla ja elinympäristöllä on usein rotua merkittävämpi vaikutus pihvilihan makuun ja rakenteeseen.

Sonnivasikoiden kasvatukseen voidaan käyttää kolmivaihekasvatusta. Alkukasvatuksessa naudat ovat ensimmäisen elinviikon syntymätilalla. Parin viikon ikäisenä naudat siirretään välikasvatukseen, missä keskitytään vasikoiden kasvattamiseen 5-6 kuukauden ikään asti. Välikasvatus tehdään niin, että kaikki kasvatettavat naudat tulevat ja lähtevät samaan aikaan. Loppukasvatuksessa nautoja kasvatetaan, kunnes ne ovat teuraspainoisia eli 15−18 kuukauden ikäisiä.

Märehtijät osa ekosysteemiä

Nauta on märehtijä, ja sillä on monimutkainen ruuansulatuselimistö. Naudoilla on neljä mahaa, ja se voi käyttää ravinnokseen sellaista ravintoa, jota yksimahaiset eläimet eivät. Lehmä pystyykin käyttämään ravinnokseen heinäpohjaista rehua. Heti syntymän jälkeen vasikka juo ravinnokseen vain maitoa, mutta pian se oppii syömään rehua.

Emolehmätiloilla tapahtuvassa lihantuotannossa lehmät synnyttävät vasikat keväällä ja imettävät vasikoita kesän. Emolehmiä ei lypsetä. Syksyllä vasikat lähtevät loppukasvatukseen teuraaksi.

Suomessa pyritään löytämään sekä viljelijöitä että luontoa hyödyttäviä ratkaisuja, jotka hillitsevät ilmastonmuutosta ja toisaalta myös tekevät maataloudesta taloudellisesti kannattavaa. Pihvikarjan kasvatus voi olla osa ratkaisua, sillä ympärivuotisesti nurmipeitteisten peltojen hiilensidonta on yksi maatalouden avainkeinoista ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Maaperän hiilen kerryttäminen parantaa maan rakennetta ja laatua, mikä edistää maatalouden sopeutumista ilmastonmuutokseen. Hyväkuntoinen maa on myös tuottavampaa ja tuo taloudellista hyötyä viljelijöille.

Lähteet:
Hämeen Ammatti-Instituutti
Kantar TNS Agri Oy
Lihalehden arkisto
Lihatiedotusyhdistys ry
Pihvikarjaliitto ry
Tietohaarukka (www.ruokatieto.fi)

Lue myös: Wagyu on lihamaailman samppanja